Hei olemme Maria Nurmela ja Vesa Loikas!
Avaamme tässä blogikirjoituksessa viidettä Performing HEL:n Tulevaisuustyöpajaa 15.12.2022.
Monitaiteellisella ryhmällämme on ollut syyskuusta 2022 alkaen arvokas mahdollisuus päästä pohtimaan erilaisiin digitaalisiin sisältöihin kuten esitytaltiointeihin, elokuviin, kokonaan digitaalisella alustalla tai hybridinä toteutuviin esityksiin liittyviä teemoja laajalla otannalla. Näissä kerran kuussa toteutuvissa tapaamisissamme olemme jakaneet kuun aikana kunkin työparin työstämiä kotitehtäviä, ideoineet yhdessä, sekä tukeneet myös kollegiaalisesti toinen toisiamme omissa prosesseissamme. Olemme olleet myös onnekkaita, että Thomaksen ja Valtterin ammattitaitoisen ohjauksen lisäksi työpajoissa on vieraillut kiinnostavia taiteilijoita kertomassa omasta taiteellisesta työstään.
Tammikuun vieraanamme elokuvaohjaaja Selma Vilhunen
Tammikuun työpajapäivän alustus järjestettiin Teatterimuseossa. Meillä oli ilo saada vieraaksemme elokuvaohjaaja Selma Vilhunen, jonka käsialaa ovat niin fiktioelokuvat kuten Hölmö nuori sydän (2018) kuin dokumentit kuten Hobby Horse Revolution (2017). Jo sisään saapuessamme Teatterimuseon aulan seinään heijastettu lainaus venäläiseltä elokuvaohjaajalta Andrei Tarkovskilta palautti meidät olennaisten kysymysten äärelle: ”…….Tosiasiallisissa ilmenemismuodoissaan vangittu aika – tässä on elokuvataiteen keskeisin idea.”
Selma Vilhunen, jonka esikuvia ovat juuri Tarkovski sekä toinen elokuvan suurmies Sergei Eisenstein, aloitti alustuksen muistuttamalla meitä oman motivaation tärkeydestä; miksi ylipäätään valita liikkuva kuva taiteellisen työnsä mediaksi? Mitä liikkuva kuva pitää sisällään sellaista, mitä ei voisi kertoa muulla tavalla?
Vilhunen kertoo elokuvantekijänä haluavansa välittää havaintoja elämästä. Hänen työnsä avautuu meille kuulijoille intuitiiviseksi ja monipuoliseksi luovaksi prosessiksi, jossa vaihtelevat kontrolloidut ja kontrolloimattomat elementit. Prosessia suuntaa vahva idea, jota Vilhunen kutsuu eläväksi ytimeksi ja jota tavoitellaan prosessissa määrätietoisesti lähestymistavasta huolimatta. Vilhusen työtä värittävät monenlaisten valintojen tekeminen, elokuvan roolittamisesta lähtien kohti yhä yksityiskohtaisempia yksittäisten kuvakulmien ja kokojen määrittämistä. Vilhunen kertoo kysyvänsä alinomaan prosessin aikana, mikä on olennaista niin kuvakerronnassa, kohtauksien rakentamisessa, kuten kenen näkökulmasta tiettyä elokuvan kohtausta katsotaan, sekä mikä se jokin liikkuvassa kuvassa mediana on, mitä esimerkiksi sanat tai teksti eivät voisi tavoittaa?
Kuunnellessa Vilhusta ei voi olla pohtimatta, kuinka elokuvan tekeminen muistuttaa hyvin paljon myös koreografian tekemistä: inhimillisen ja ei-inhimillisen suhdetta aikaan, tilaan, muihin tilassa oleviin niin ihmisiin kuin elottomiin. Kameran liike kuljettaa kuvassa jotain kysymystä, sekä määrittää väitteitä kiintopisteistä. Kysymykset kuka liikkuu, henkilöt tai kamera vai molemmat ovat olennaisia, samoin kuin etäisyydet ja asetelmat henkilöiden kesken. Kameran läheisyys kohteeseensa puhuu paljon, katsoja kun aistii jopa polttovälin pituuden. Tästä kaikesta muodostuu elokuvan rytmi ja virtaus.
Vilhunen puhuu kiinnostavasti keskeisen jännitteen synnyttämisestä kuvakerronnassa, kuinka esimerkiksi kaksi toisistaan poikkeavaa kuvaa tai tilannetta asetettuna leikkauspöydällä rinnakkain, saattaa tuoda jotakin “haluttua” näkyväksi. Koreografi Pina Bauschin mielletään soveltaneen venäläisen elokuvaohjaajan Sergei Eisensteinin montaasileikkaustekniikkaa tanssiteoksissaan ja niin kuin elokuvassa erilaisten kuvien ja tilanteiden yhteydet paljastavat myös Bauschin teoksissa uusia merkityksiä. Jännite kuvien välillä luo katsojalle juuri sen koukun jäädä seuraamaan loppuun asti elokuvan tarinan etenemistä. Vilhunen muistuttaa meitä myös, kuinka yksittäisessä kohtauksessa ulos- ja sisäänleikkauksen merkitys on todella suuri: ”Ruutu, josta leikataan ulos, jää soimaan”, kiteyttää Selma Vilhunen.
Vilhunen avaa myös tapojaan kommunikoida elokuvatyössä. Opimme mm. prosessissa käytettäviä lyhenteitä:
- Yleiskuva (kaukaa maisemassa), yk
- Kokokuva, kk ja laaja kokokuva (koko henkilö näkyy kuvassa, fokuksessa henkilön koko kehon ilmentäminen kohtausta ja toimintaa)
- Laaja puolikuva (kun halutaan päästä henkilön tunteisiin), lpk
- Puolikuva, pk
- Puolilähikuva, plk
- Lähikuva, lk; myös ’over the shoulder’ -kuva läheisyyden kuvaamisessa -> huom. katseen suunta -> pienikin silmän asennon vaihtuminen vaikuttaa merkittävästi
- Erikoislähikuva, elk (esim. pelkät silmät, yksi silmä, jne.)
Meille jää pohdittavaksi, miten me ryhmätöissämme kommunikoimme, millaisia tapoja lyhenteistä mielikuviin käytämme, sekä monta muuta seikkaa. Tuntuu, että Vilhusen alustuksen jälkeen jokin on muuttunut.
TYÖPARIEN PROSESSIEN ETENEMINEN:
Tammikuun kotitehtävät
STUDIO TOTAL
Studio Totalin kansainvälinen työryhmä on valmistelemassa keväällä 2023 ensi-iltaan tulevaa Aldous Huxleyn romaaniin perustuvaa teoskonseptia, joka yhdistää elokuvan ja live-teoksen. Tälle kerralle Studio Totalilla oli tehtävänään teoksen elokuvan yhden kohtauksen storyboardin suunnittelu ja valmistaminen. Studio Totalin Pete ja Anna kertoivat kotitehtävän olleen haastava, sillä he ovat tottuneet työskentelemään kameran kanssa intuitiivisesti. Kumpikin oli kuitenkin sitä mieltä lopulta, että kokemus oli hyvä ja opettavainen tapa kirkastaa, mitä ollaan tekemässä; tarkka storyboard on myös mahdollista rikkoa ja muuttaa lennossa, jos studiossa jokin suunnitelmassa ei toimikaan tai toisaalta, jos jokin kiinnostava alkaakin hetkessä kehkeytymään. Annan ja Peten demo herätti mielenkiintoista keskustelua niin valmistuvan hybriditeoksen teemoista ja siitä, miten ylipäätään kuvauslokaatio pitäisi valita; kuvataanko elokuva yhdessä interiöörissä sisällä tai kenties kokonaan ulkona. Myös, mitä kuvassa näkyvät tavarat tai tekniikka kertovat lopulta katsojalle. Kiinnostavaa oli myös miettiä, jos kyseessä olisi pitchaus-video rahoittajalle, mitä silloin kuvamateriaaliin tarvittaisiin, jotta siitä kävisi ilmi teoksen olennaisin luonne ja estetiikka. Joku meistä esittikin tärkeän kommentin:
“Maalaa iso kuva niin mielenkiintoiseksi, että totta hemmetissä tämä pitää saada tehtyä.”
Pahkinen ja Tirkkonen
Tupulla ja Metsiksellä oli täksi kerraksi kotitehtävänään valmistaa muutamia Instagram-videoita parasosiaaliseen vuorovaikutussuhteeseen perustuvasta Instagram-esityksestään. On ihanaa kuulla, miten he työparina lähestyvät yhteistä prosessiaan ja kotitehtäväänsä eri näkökulmista täydentäen toinen toisiaan: Metsis toiminnallisesti; Metsiksen Erja-hahmon auto päätti ajaa tällä kertaa muun muassa Tuomiojärven rantaan ja kuvata siellä kohtauksen, Tuomas taas ensin käsikirjoitti ja sitten kuvasi. Heidän prosessistaan käy selkeästi ilmi, että yhteistyö ja kommunikointi toimii ja erilaiset lähestymistavat edistävät ja syventävät jaettua prosessia.
Pohdimme tällä kertaa Tupun ja Metsiksen työssä Instagramissa toteutuvan esityksen katsojasuhteeseen liittyviä teemoja. Erja (Metsän hahmo) ja Juhani (Tuomaksen hahmo) ovat uskottavia persoonia, ja esityksen koukku on mitä ilmeisemmin esityksen toteutuminen toden ja valheen välimaastossa – henkilöhahmojen samaistuttavuus ja ihana arkipäiväisyys.
Saamme nähdä, kuinka Tuomaksen tekemässä videoklipissä Juhani -87 puhuu hyvin todentuntuisesti ja vetoavasti omasta elämästään ostoslistoineen, kuntosaliohjelmineen. Kun Juhani katsoo vetoavasti silmiin ja kysyy viehkeästi katsojan mielipidettä arkipäivisiin asioihinsa, dopamiini-koukku on viritetty. Jos emme tuntisi Tuomasta, Juhani -87 menisi todesta.
Pohdimme, millaisia sijamuotoja Juhanin olisi hyvä käyttää puheessaan katsojalle, jotta puhuttelisi katsojaa henkilökohtaisella tasolla. Pohdimme myös, millaisia vaikuttamisen keinoja parasosiaaliseen vuorovaikutussuhteeseen perustuva esitys voi luoda, ja toisaalta miten välttää kuitenkin tilanteita, joissa katsoja saattaa kokea itsensä hyväksikäytetyksi, ja pitääkö vaikuttamisen keinot ja tekijän todellisuus lopulta paljastaa katsojalle.
Ahopelto & Toivonen
Emilia Ahopelto ja Tuisku Toivonen keskittyivät tällä kertaa ainoastaan tanssiteoksen Nurja taltiointiin. Heidän tehtävänä oli kuvata Nurja-teoksesta otos ulkona kännykkäkamerasovelluksella. Kokemus ulkokuvauksesta talvisäällä oli heidän mielestään haastava. Kumpikin kertoi kylmien olojen aiheuttamasta turhasta sähläyksestä, joka hidasti kuvaustilanteessa taiteelliseen ajatteluun syventymistä. Sääolosuhteet herättivät pohtimaan konkreettisia asioita taiteellisissa valinnoissa, kuten puvustusta, kuvaustilanteen logistiikkaa ja apukäsien tarvetta, valon saatavuutta ja haasteita. Kokemus osoitti, että ilman hyvää logistiikkaa kylmät olot saattavat viedä turhaan aikaa tai jopa estää itse taiteellisen työn.
Emilian ja Tuiskun haasteena on yhden oton paradigma, joten olennainen kysymys on, minkälaisen estetiikan tarkkaan määritelty paradigma asettaa. Esimerkiksi mikä olisi sellainen puvustus, joka tukisi sellaista estetiikkaa mitä tavoitellaan ja mahdollistaisi pakkasessa ja lumessa kuvaamisen? Ja, olisiko teos lopulta mahdollista kuvata sellaisina fragmentteina, esimerkiksi 60 sekunnin otoilla, jos paljain jaloin tanssiminen lumessa on vaatimus?
Recover Lab oli valmistanut tälle kerralle Instagram-videon tulevasta teoksestaan Satamiljoonaa prosenttia. Uuden teoksen mainosmateriaaliksi valmistetun Insta-klipin estetiikka oli ihanan rouheaa jälkeä. Pohdimme, miten teosprosessin estetiikka, työtapa ja ajattelu läpäisee kaiken sekä itse teoksen, trailereiden kuvaamisen ja niiden sisältämän estetiikan. Mietimme, kuinka muutaman sekunnin pituisessa lyhyessä klipissä ei välttämättä tarvita laajakuvaa ja kuinka muutama sekuntikin on todella tärkeää, jotta yleisö tietää missä olemme. Pohdimme myös ohjaavien tekstien tärkeyttä ja miten tällaisissa lyhyissä videoissa voitaisiin hyödyntää ja välittää myös yleisön kommentteja varsin henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvasta esityksestä.
Tuhkanen & Hyytiä
Lauri Tuhkasen ja MarKus Hyytiän kotitehtävänä oli valmistaa jälleen videoklippi aiempien tekemiensä kokeilujen pohjalta. He esittivätkin meille mainion ja koukuttavan somessa esitettävän taikuusklipin pohjautuen aikaisemmin kokeiltuun materiaaliin. He kertoivat pallotelleensa sisältöideoita pitkään, mutta päätyneensä valitsemaan sellaisen, mihin tarvittiin vain minimaalinen määrä äänisuunnittelua ja johon valmis sävellys sopi. Lauri ja Markus päättivät lopulta jättää klipistä kaikki äänet pois ja käyttää ainoastaan “päälle liimattua” jo valmista musiikkia, joka toimi hienosti.
Lauri ja Markus myös kertoivat, että taikuuden digitoiminen on jo lähtökohtaisesti haastavaa;
kun taikatemppuja ei tee harrastuksena, niitä helposti toteutettavia temppuja ei keräänny isoja määriä. Hyvän taikuuden luominen on vaikeaa ja vaatii paljon tekijältään. Tähän kyseiseen lyhyeen kuvaustehtävään heillä oli mennyt noin viisi työpäivää, joten väistämättä he miettivät lyhyiden some-videoiden kannattavuutta suhteessa niiden vaatimaan työmäärään. Toisaalta meille heräsi ryhmässä kiinnostavaa pohdintaa, kuinka laadukkaita videoita some lopulta vaatii? Me olimme sitä mieltä, että heidän video toimi oikein hyvin mainosvideon kaltaisena. Se herätti kiinnostuksen ja yleisönä jäimme kaipaamaan lisää.
Myös ajatus epäonnistuneiden ottojen hyödyntämisestä nostettiin esiin ja se miten yleisön osallistaminen somen kautta voisi toimia esim. temppuun sisällytettävän esineen valinnan kautta.
Me pohdimme myös, että mitä jos jokin yritys ostaisi sarjan taikuusvideoita, mitkä olisivat kustannukset? Ajankäyttö?
Vesa JA Maria:
Me pohdimme väistämättä omassa työssämme elävän luonnon ja liikkuvan ihmisen suhdetta tekoälyyn. Entanglement-lyhytelokuvan tekoprosessissa käytämme hyväksi tekoälyohjelmaa, johon syötämme kuvaamaamme materiaalia ja sanallisia vihjeitä. Ohjelma renderöi materiaalia tekoälyn kautta uudeksi. Meitä kiinnostaa juuri “aidon kuvan” ja tekoälyn luoman fiktiivisen materiaalin suhde, ihminen ja ei-inhimillinen. Miten kehollisuus mukautuu ja muuttuu joksikin uudeksi tekoälyn tunkeutuessa prosessiin? Ja, onko laitteella ylivaltaa lopulta meidän luovuuteen?
“Elokuva syntyy elämän välittömästä havainnoinnista – tässä on mielestäni elokuvallisen runouden ainoa oikea tie. Sillä elokuvailmaisu on perimmiltään liikkuvan ilmiön havainnointia”, kommentoi Tarkovski Selma Vilhusen tammikuisessa alustuksessa. Mutta, mihin me olemme nyt matkaamassa tekoälyn voittaessa yhä enemmän tilaa?
LOPUKSI
Olemme onnekkaita, että meillä on mahdollisuus käydä monenlaista dialogia kollegojen kanssa taiteestamme. Se on jotakin, mikä on yksin puurtaville freelancereille todellista herkkua: kollegiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä, joka ainakin meidän (Vesa ja Maria) arkipäivästä usein puuttuu.
Tällaista jakamista pitäisi olla paljon paljon enemmän!!
Tulevaisuustyöpaja tarjoaa kullanarvoisen mahdollisuuden jokseenkin pitkäkestoiseen ja perusteelliseen pohtimiseen, mihin matkaamme esittävän taiteen kentällä tämän hurjaa vauhtia toteutuvan digitaalisen kehityksen keskellä; miten esittävä taide voi edelleen pysyä kiinnostavana, kokemuksia antavana ja myös iholle ja tunteisiin asti yltävänä digitaalisista formaateista huolimatta. Myös vääjäämättömästi valtaaottava tekoäly pitää valjastaa sopivalla tavalla käyttöön, jolloin se on vain työkalu taiteellisen päämäärän saavuttamiselle.
Kiitos paljon!
Maria Nurmela ja Vesa Loikas